Muutos

Olen huomannut, että elämä yrittää ohjata meitä kuuntelemaan omaa sisäistä ääntämme, tekemään itsemme kannalta oikeita päätöksiä.

Elämä lähettää ensin pieniä merkkejä, jos olemme kulkemassa väärään suuntaan. Se yrittää lempeästi ohjailla oikeaan suuntaan. Jos emme suostu huomaamaan merkkejä, viesteistä tulee vähän äänekkäämpiä.

Jos vain jatkamme viestien hiljentämistä ja pysymme haitallisella tiellä, yrittää elämä pysäyttää kovemmalla otteella.

Lopulta elämä jysäyttää lekalla päähän, heittää eteemme sellaisen esteen, että on pakko pysähtyä.
Tuska on niin suuri, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin elää sen läpi. Arvomaailma heilahtaa ja kaikki on eri tavalla kuin aiemmin. Sillä hetkellä voimme valita, otammeko opiksi vai jatkammeko silti vanhalla tiellä.

Muutos on vaikeaa. Mutta kun tuska on riittävän suuri, muutoksesta tuleekin helpotus.

Toimimmeko itseämme vastaan vai olemmeko itsemme puolella? Löydämmekö kokemuksistamme riittävän hyvän syyn tehdä hyvinvointimme kannalta oikeita ratkaisuja?

Olen alkanut pohtia, päteekö sama myös ilmastonmuutokseen.

Saamme ensin pieniä merkkejä, joiden perusteella voisimme vaihtaa suuntaa.

Jos emme tunnista, miten olemme yhtä asuttamamme maapallon kanssa, alkavat viestit olla äänekkäämpiä. Jos edelleen jatkamme itsekästä elämäämme, näemmekö yhä kovempia merkkejä?

Haluammeko pitää kaiken elämässämme ennallaan, vain koska muutos on vaikeaa? Olemmeko välittämättä helleaalloista, kuivuudesta, tuhoutuvista koralliriutoista ja sulaneista jäätiköistä?

Odotammeko sitä lekaa, joka täräyttää elämästämme niin tuskallista, että muutos alkaa tuntua helpolta vaihtoehdolta?